Että tää on oikeesti viimenen esitys.
TOMI:
Missä menee raja kiinnostavan omiin töihin viittaamisen ja tylsän oman navan kaivelun välillä? Entä missä vaiheessa viittaaminen historiallisiin asioihin muuttuu tylsäksi retroiluksi? Temppu ja kuinka se tehdään...
Ensi-ilta on uudenvuodenaattona. Juhlaesitys. Se on vielä ns. joulunaikaa. Jos meillä on esityksessä "talvisia" tai "jouluisia" aiheita, niin onko vaara että meillä onkin yhtäkkiä "joulunäytelmä"tai "talvinäytelmä"? Ja mitä vaaraa tai pahaa sellaisissa on? Turhaa miettiä moisia.
Keski-ikä tulee! Kuinka nopeasti hiukset voivat harmaantua?
NIINA:
Sisälläni kummitukset on rasioissa tai kuplissa, joista ne syöksyvät ulos jos joku tökkää oikeaan kohtaan.
Tällä viikolla mä olen ollut Irina. Ja muutama aika hassun hauska hahmo, kuten teatterin karismaattisin näyttelijä katolla. Tai viulu katolla. Heh hee.
TUIRE:
Tänään kun heräsi, oli ensimmäinen ajatus että ei se haittaa jos on väsynyt. Lepään sitten myöhemmin, kun juon aamukahvit, tai sitten huomenna tai sit joululomalla tai sitten haudassa. Tämä treeniviikko on aihettanut tämän perspektiivin, monesti käy niin että se aihe rantautuu laajemmalle.
Sitten aamulla mietin kanssa sitä harjoitusta jonka aiheena oli "mitä vihaan teatterissa", niin yksi sellainen on että "pistetään nyt tämä aihe pakettiin". Teatteritehtailu. Mä vihaan sellasta.
Kaikki lauseet tuntuu pateettisilta.
Olo on just nyt lähellä itkua, tai liikutusta, en tiedä mistä.
KATARIINA:
Tietävätkö kuolleet, milloin heistä puhutaan?
Jos olisin kummitus, missä kummittelisin?
Miten se, mitä tilassa on ja sattuu olemaan, kun harjoitellaan, heti imeytyy heti osaksi esityksen maisemaa. Esim. näyttämölle jäänyt pahvilaatikko. Vieras tulee helposti omaksi - vieras tila, aihe, vieras näytteleminen - voisiko sen antaa olla vieras, ettei kesyttäisi sitä? Miten voisi olla harjoitusprosessissa liiaksi tottumatta, liiaksi tutustumatta?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti